”Sinä olet minun siskoni, en tahdo että kilpailumme jatkuu. Sydämeni murtuu. Sinä olet minun siskoni, en tahdo että erkanemme koskaan.” (Saara Törmä)
Läheisen sairastuminen koskettaa, satuttaa ja aiheuttaa huolta. Sisarussuhde on erityislaatuinen ja yksi ihmisen elämän antoisimmista, läheisimmistä ja pisimpään jatkuvista ihmissuhteista. Sisaruksina jaamme ainakin jossain määrin yhteisen historian. Erillään kasvaneet sisarukset tuntevat usein kaipuuta sisarusta, ehkä tuntematontakin kohtaan.
Moni ilman sisarusta kasvanut on kertonut, että on aina toivonut sisarusta, jonka kanssa olisi voinut lapsena leikkiä ja aikuisena jakaa elämäänsä. Sisaruuteen voi liittyä myös vaikeita tunteita, kuten kateutta ja kilpailua. Joidenkin ihmisten kanssa kemiamme eivät kohtaa tai emme viihdy heidän seurassaan sukulaissuhteesta huolimatta. Sisarussuhdetta emme ole itse valinneet. Siihen voi liittyä myös kirjoittamatonta velvollisuuden tunnetta tai miellyttämisen tarvetta. Sisaruksen mieltä ei haluta pahoittaa – sisarussuhteessa sietämiskynnys voi olla korkeampi kuin muissa ihmissuhteissa.
Sisaruussuhteiden roolit usein säilyvät läpi elämän. Vanhempi tyypillisesti kantaa vastuuta, huolehtii nuoremmistaan. Jotkut ovat kokeneet epätasa-arvoa. ”Sinä pääsit helpommalla kuin minä, olit pieni lemmikki, minulta vaadittiin eri asioita”- tyyppisen tunteen tunnistaa moni lapsuuden sisarussuhteesta puhuttaessa. Yhden sairastuessa muista sisaruksista tulee omaisia. Roolit ehkä kääntyvät päälaelleen, etenkin jos sairastunut on sisaruksista vanhin tai ollut rooliltaan vastuunkantaja.
Sisaruksen sairastuessa omaisen tunteet myllertävät. Varsin yleinen kysymys omaisen mielessä on, voinko minäkin tai lapseni sairastua? Miksi hän sairastui? Vaikka sisarukset olisivat aikuisia, saattaa omien vanhempien huomio keskittyä sairastuneen hoitamiseen. Ehkä sairastunut sisarus on taantunut lapseksi, ainakin vanhempiemme silmissä. Onko minulla lupa tuntea kateutta tai kiukkua sairastunutta kohtaan? Joskus sisaruksen sairastaminen kuormittaa kohtuuttomasti ja tilanteet voivat olla vaativia. Ydinperhekeskeisessä ajattelussa, aikuisen sisaruksen hoitaminen voi olla haaste myös työn ja oman elämän yhteensovittamisessa. Mutta miten käy sitten, kun iäkkäät vanhempamme eivät ole auttamassa?
Kokemus yhteisestä todellisuudesta ja menneisyyden tapahtumista ei aina ole samankaltainen tai yhdistävä. Sisarukset saattavat kokea saman asian täysin eri tavalla. Toiselle jokin suuri tapahtuma lapsuudessa oli helpotus, toiselle traumaattinen kokemus. Perheissä, joissa vanhemmalla on ollut mielenterveysongelma on sisaruus monesti lapsiomaisen kantava voima. Sisarukset voivat auttaa toisiaan selviämään. Vaikeita kokemuksia on käsiteltävä, kukin omalla tavallaan, jolloin kokemuksen voi kääntää vahvuudeksi. Toisia kahlitsee puhumattomuuden ja kieltämisen taakka. Siihen voi olla vaikuttanut aikaisemmin mielenterveysongelmiin liittyneet uskomukset ja häpeä, jotka kulkevat raskaina taakkoina sukujemme historioissa ja jopa kansallisessa muistissamme sotatraumoina.
Sisarukset omaavat usein myös yhtenäisen geeniperimän, vaikka voihan sisarussuhde syntyä vaikkapa adoption seurauksena. Geeniperimämme mahdollistaa ja altistaa meille asioita, kuten perinnölliset sairaudet. Sisaruksina lähtökohtamme elämään ovat hyvin samankaltaiset. Tieteellisen tiedon ansiosta voimme vähentää mielenterveysongelmiin liittyvää häpeää. Suvussamme kulkeva, periytyvä sairaus ei ole oma valintamme. Myös omilla elämäntavoillamme voimme edistää omaa mielenterveyttämme.
Uskalla puhua, uskalla tuntea. Uskalla olla oma itsesi. Suvaitsevuutta, siskot ja veljet. Yhdessä olemme enemmän.
Mia Salin
vt. toiminnanjohtaja
Päijät-Hämeen mielenterveysomaiset - FinFami ry: ssä
Teksti on julkaistu Labyrintti-lehdessä 2/2016.
